Tokat hiihtokisat takana, ja täytyy myöntää, että olen jo koukussa tähän vauhdikkaaseen lajiin! Uramme toiset valjakkohiihtokisat olivat siis Hämeenlinnassa, ja kisaseurueessa tapahtui viime hetkellä muutos, kun värväsin Shantin mukaan Simban kanssa hiihtämään Emman kärsiessä flunssasta. Kisat olivat taas jossain armeija-alueella, ja tällä kertaa belgien rotumestaruuskisat (viimeksi oli riiseneiden, dobberien ja noutajien mestaruudet). Saran kanssa lähdettiin luokan loppupäässä, supernopean malin perään. Pyysin erästä ystävällistä katsojaa avustamaan meitä lähdössä, että sain vähän hetsattua Saraa ilman että se karkaa multa. Lähtö sujuikin huomattavasti paremmin kuin viime kerralla, päästiin reippaasti matkaan ja nyt ei omat jalatkaan tärisseet enää niin kovasti :) Ensimmäinen puolisko matkasta sujui tosi rattoisasti, Sara veti hyvin ja maasto oli helppoa. Jyrkästä 180 asteen mutkasta ja sen jälkeisestä jyrkästä alamäestä selvittiin pystyssä, ja jossain 3km paikkeilla ehdin jo ajatella, että onpas tämä mukavaa, eikä edes väsytä yhtään! Ensimmäinen iso ylämäki oli jossain 3-4km kohdalla, ja siinä meistä meni vauhdilla ohi 2min meidän jälkeen lähtenyt mali. Ohitus sujui varsin helposti ja Sara lähti taas hirveällä raivolla malin perään. Hiihdettiinkin supernopean malin perässä seuraavalle mäelle asti, siinä sitten oma kunto jo loppui ja mali katosi kauas eteen :D Omat jalat olivat jo varsin raskaat nostella, ja kun kolmas jyrkkä ylämäki tuli vastaan, jaksoin enää hädin tuskin rämpiä mäen ylös. Muistelin rataselostuksesta, että maalialue on melkein heti ylämäen jälkeen, joten viimeisillä voimillani lykin meidät loivaan alamäkeen vain huomatakseni, että edessä oli vielä yksi, kaikista jyrkin ja pisin mäki. Tuskan hiki vaan valui kun tamppasin mäkeä ylös, ja Sarakin kääntyi kertaallleen kurkkaamaan, teenkö jo kuolemaa kun huohotan niin raskaasti. Jollain ihmeen kaupalla selvisin ylös sukset jalassa, ja loppumatka olikin luojan kiitos alamäkeä, annoin Saran vetää enkä itse enää jaksanut juuri evääkään heiluttaa. Maalissa fiilis oli aivan sanoinkuvaamaton, jalat tärisi ja hyvä kun pystyssä pysyin. Mutta silti se oli vaan niin siistiä!! Tällä kertaa 5km taittui ajassa 13min 47sek eli peräti 3min nopeampi kuin viikko sitten! Sijoituksella ei kyllä juhlittu, 17./21 mutta ei me todellakaan huonoille hävitty, kun luokka oli täynnä kahden Saran painoisia maliuroksia... Olen kyllä hurjan ylpeä Sarpasta, se veti taas niin hyvin kuin vain tuon kokoinen koira pystyy ja itsekin selvisin maaliin vaikka ottikin tosi koville :)

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa :) Kieli poskella ja kovaa mennään...

N%C3%A4ytt%C3%B6kuva%202013-02-25%20koht

Kuva c Ritva Kylävuori